Elämä voittaa vai voittaako silti ?

Sädehoidot ovat päättyneet ja pitäisi olla onnellinen. Onnellinen siitä, että kaikki meni hyvin ja hoidon aikana jaksoin käydä töissä eikä pahempia sivuoireita tullut. Pitkäaikaisvaikutukset saattavat tulla sitten vasta kuukausien kuluttua. 
Hormonihoito olisi pitänyt aloittaa viikko sädehoidon päätyttyä, mutta en ole varma vielä haluanko sitä? Mahdolliset sivuoireet kyseisestä hoidosta eivät kuullosta houkutteleville; nivel- ja lihaskivut, kuumat aallot, laskimotukokset, keuhkoveritulppa, ym. ym.  Onko viiden vuoden hoito sen väärttiä? Luvataan, että siten on 50 % pienempi mahdollisuus, että syöpä ei uusi? Mutta kuka sen takaa. Näistä hoidoista huolimatta ihmiset saavat uudestaan syöpiä. En tiedä, olen niin epävarma tässä tilanteessa. Mikä on se oikea vaihtoehto, ottaa vai jättää?

Muutenkin elämä mietityttää, mikä täällä loppujen lopuksi on pysyvää. Sain vasta kuulla, että läheiseni on sairastunut vakavasti eikä siihen sairauteen ole parannuskeinoa. Miten kukaan jaksaa elää sellaisen tiedon kanssa?
Miten jaksaa herätä uuteen päivään ja olla, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut? Olla ajattelematta, että pian kuolen ? Miten sellaista ihmistä voi lohduttaa ja sanoa, että kyllä se siitä, kun vaihtoehtoja ei ole ?
Sitä miettiessä, minullahan ei oikeastaan pitäisi olla mitään valittamista. Sydän siellä pomppii, mutta sykkii vielä kuitenkin. Toivoa minulla siis on, mutta läheiselläni ei ole. 

Joskus mietin, miten paljon ihminen jaksaa kantaa harteillaan, olipa se sitten syntejään, sairauksiaan, pahaa oloaan, typeryyttään tai murheitaan?
Mikä on kaiken tarkoitus, kun elämä menee miten menee?

Haluaisin sanoa kaikille tämän blogin lukijoille, että nauttikaa elämästä vaikka se joskus olisikin vaikeaa. Ottakaa huomioon läheisenne tai itsenne silloin kun se on vielä mahdollista, sillä koskaan ei kukaan voi tietää, milloin on se viimeinen hetki. En halua ketään masentaa, mutta niin se vain on. 
Ei ole meidän käsissämme se päätös.

Loppusuoralla sädehoidoissa

Maaliskuun ensimmäinen ja kevät on virallisesti alkanut. Kummasti se vaikuttaa mielialaan kun päivät ovat pidentyneet ja valoa on hieman enemmän. Auringosta ei voida puhua vielä, koska sitä ei ole näkynyt pitkään aikaan. 

Sädehoidot alkavat olla päätöksessä, vielä kolme kertaa ja ne on urhoollisesti läpi käyty. Iho on saanut omat reagtionsa säteistä ja pitkäaikaisvaikutukset jäävät nähtäväksi. Hoitaja sanoikin, että älä sitten ihmettele jos tulee keuhko-oireita, kuumetta yms. vielä kuukausienkin päästä. Saattaa olla, että sädehoito on vaikuttanut keuhkoihin ja voi tulla keuhkokuume yms. Ihan mukavaa kuultavaa. Hyvä, että niistä kerrotaan näin jälkikäteen hoidon jälkeen, eikä ennen?

Edessä olisi hormonihoito, viisi vuotta pitäisi pumpata hormonia joka tyrehtyttää estrogeenituotannon. Ihmettelen vaan, kasvaako minulla sitten parta ja ääni on matalampi kuin naapurin Eskolla? 
Juuri luin siitä horminihoidosta artikkelin, ks. http://www.prnewswire.co.uk/news-releases/uudet-tiedot-osoittavat-ettei-tamoksifeeni-ehka-enaa-olekaan-paras-vaihtoehto-rintasyovan-uusiutumisen-estamiseen-154611645.html

Mielenkiintoista tässä on se, että niin "hyvää" kuin nämä kaikki sytostaatti, -säde ja hormonihoidot tekevät, niissä on myös kaikissa huonot puolensa, miten paljon ne aiheuttavat tuhoa ja muita oireita, jopa uusia syöpiä? Ilmeisesti hyöty on sitten isompi kuin riskit????

Sydän siellä pompottelee samaan epätahtiin kuin ennenkin, heti aamulla herättyä alkaa muistuttaa olemassa olostaan. Yritänkin sanoa itselleni, hyvä on, että se vielä pompottaa ettei lakkaa kokonaan. Onneksi valtava kuolemanpelkoni on hieman laantunut, mutta ei se ole mihinkään kadonnut.
Toivoisin kyllä tietäväni, milloin minun matkani päättyy, se veisi pois pelon tunteen ja stressin, että jos, vaikka, koska, miten jne.

Kaikesta huolimatta taas kerran, ei anneta periksi vaikka sydän pitää meitä otteessaan.