Mietin tässä jo heti aamusta syntyjä syviä ja sitä mikä tarkoitus tällä kaikella on? Miksi juuri minulle tai jollekkin toiselle ovat nämä rytmihäiriöt tulleet, vaikka mitään elimellistä vikaa sydämessä ei olekkaan?
Mikä aiheuttaa sydämessä niitä häiriöitä, mistä se alun alkaen lähtee? Kukaan ei ole minulle siihen vielä vastausta antanut?! Niin, niin sähköisissä radoissa on häiriöitä, mutta miksi?
Mitä pitäisi olla tekemättä tai tehdä ettei niitä tulisi?
Minulla on pian päivälleen viisi vuotta nämä sydänongelmat jatkuneet ja vasta nyt alan tajuamaan, että nämä ovat tulleet jäädäkseen. Tähän asti minulla on ollut toivoa, että ehkä nämä loppuisivat. Mutta lääkitys eivätkä monet ablaatiot ole tuoneet sitä apua mitä toivoin. Kuulun siihen 30 %:iin joille ablaatiosta ei ollut apua :(
Minun on siis vaan pakko sopeutua siihen ajatukseen, että joka ikinen päivä tulen tuntemaan rytmihäiriöitä ja samalla pelkoa siitä, että koska tulee lähtö. Sille ei voi mitään, että pelko on mukana, sen verran kovia jytkyjä ovat.
Olen kateellinen niille ihmisille jotka saavat nauttia päivistään, ilman tällaisia ongelmia. Muistelen itseänikin, millaista elämä oli ennen näitä, nauroin ja olin ihan toisenlainen. Siitä ei päästä mihinkään, että tämä vaiva on muuttanut minua ihmisenä ja voin sanoa, että ei parempaan suuntaan.
Yritän olla iloinen ja nauraakkin, mutta se on enemmän teeskentelyä kuin aitoa iloa.
Olisin halunnut olla vielä elämässäni onnellinen, mutta se ei todennäköisesti ole mahdollista. Toki asiat voisivat olla huonomminkin, mutta silti .... en ole täysin kunnossakaan.
Yritetään nauttia niistä hetkistä jolloin rytmihäiriöitä ei ole, yritetään unohtaa ne hetkeksi, yritetään ....
Aurinkoista syyspäivää kaikille jotka tätä lukevat :)
Mikä aiheuttaa sydämessä niitä häiriöitä, mistä se alun alkaen lähtee? Kukaan ei ole minulle siihen vielä vastausta antanut?! Niin, niin sähköisissä radoissa on häiriöitä, mutta miksi?
Mitä pitäisi olla tekemättä tai tehdä ettei niitä tulisi?
Minulla on pian päivälleen viisi vuotta nämä sydänongelmat jatkuneet ja vasta nyt alan tajuamaan, että nämä ovat tulleet jäädäkseen. Tähän asti minulla on ollut toivoa, että ehkä nämä loppuisivat. Mutta lääkitys eivätkä monet ablaatiot ole tuoneet sitä apua mitä toivoin. Kuulun siihen 30 %:iin joille ablaatiosta ei ollut apua :(
Minun on siis vaan pakko sopeutua siihen ajatukseen, että joka ikinen päivä tulen tuntemaan rytmihäiriöitä ja samalla pelkoa siitä, että koska tulee lähtö. Sille ei voi mitään, että pelko on mukana, sen verran kovia jytkyjä ovat.
Olen kateellinen niille ihmisille jotka saavat nauttia päivistään, ilman tällaisia ongelmia. Muistelen itseänikin, millaista elämä oli ennen näitä, nauroin ja olin ihan toisenlainen. Siitä ei päästä mihinkään, että tämä vaiva on muuttanut minua ihmisenä ja voin sanoa, että ei parempaan suuntaan.
Yritän olla iloinen ja nauraakkin, mutta se on enemmän teeskentelyä kuin aitoa iloa.
Olisin halunnut olla vielä elämässäni onnellinen, mutta se ei todennäköisesti ole mahdollista. Toki asiat voisivat olla huonomminkin, mutta silti .... en ole täysin kunnossakaan.
Yritetään nauttia niistä hetkistä jolloin rytmihäiriöitä ei ole, yritetään unohtaa ne hetkeksi, yritetään ....
Aurinkoista syyspäivää kaikille jotka tätä lukevat :)
6 kommenttia:
Olen seurannut blogiasi ja aistin sinun ahdistuksesi asiassa. Tuli mieleeni, että oletko saanut mitään psyykkistä apua asiaan?
Itselläni oli muutama vuosi sitten tilanne, jolloin luulin kuolevani. Olin siitä ihan varma. Pelkäsin kuolemista yli kaiken ja joka aamu mietin, onko tämä päivä viimeinen. Tuhlasin siihen ajatteluun rutkasti voimavaroja. Sain onneksi psyykkistä apua ja keinoja ajatella asioista toisin. Itsekin olin noihin aikoihin surullinen ja mietin etten naura enää koskaan. Murehdin edelleen turhasta, mutta olen oppinut nauramaan uudelleen ja suhtautumaan elämän yllätyksellisyyteen paremmin.
Kiitos kirjoituksestasi. Varmaan yksi syy perustaa koko blogi oli se, että halusin kuulla onko muilla yhtä ahdistavaa olla näiden sydänongelmien kanssa, miten muut sen kokevat, onko mistään kenties apua. Viime syksynä kun sain isomman flimmerikohtauksen ja olin sairaalassa vajaan viikon, ilmaisin haluni saada psygologista apua. Siinä meni kuitenkin useampia kuukausia, ennenkuin sain ensimmäisen ajan. Eli silloinkaan en siihen pahimpaan hetkeen sitä apua saanut. Olen nyt käynyt säännöllisesti keskustelemassa, mutta on vaikea sanoa, sen "avun" vaikutusta minuun. Olen kuitenkin menossa pitkän sairausloman jälkeen työhön, joten voi olla että se on auttanut. Se on totta, että nimenomaan omat voimat ja energia menee siihen kuolemisen odottamiseen ja pelkäämiseen. Se ei hyödytä meitä, päin vastoin. Siitä ajatuksesta irroittautuminen on ollut vaikeaa, koska olen käynyt lähellä kuolemista tai siltä se silloin tuntui... ja varmaan lääkärin hätääntymisestä päätellen jotain oli tapahtumassa. Mutta yritetään olla vahvoja ja uskoa siihen, että vielä ei ole meidän aika. Tuosta kuolemanpelosta sinänsä voisi puhua enemmänkin jos teillä on lukijoilla on mielenkiintoa.
Oliko kyse silloinkin sydänjutuista?
Ajatuksien muuttaminen on pitkä, ja välillä mahdoton, prosessi. Itsekin pelkään kuolemaa, mutta en enää niin aktiivisesti kuin ennen. Olen kyllä edelleen turhankin valpas omia oireita ja muljahduksia kohtaan. Ja jokaista lisälyöntiä säikähdän edelleen. Luulen, että moni ei edes rekisteröisi samoja tuntemuksia kuin minä.
Toivottavasti sinulla helpottaa.
Juu, nimenomaan sydämestä oli kysymys. Paha flimmeri tai flutterikohtaus oli, ambulanssilla sairaalaan. Kaikki elimistön toiminnot sekaisin ja lääkäri tökkäsi jotain ainetta suoneen ... tuntui valtava kipu sydämessä ja aivan siltä, että kuolen. Sitten tuli toinenkin lääkäri ja jotain siinä puuhailivat, en tarkkaan edes muista. Mutta se jätti ikuisen trauman minulle ylipäätään lääkkeitä kohtaan, kun tökitään "mitä tai miten sattuu". Tämä tapahtui ulkomailla, luulenpa että Suomessa lääkärit osaavat paremmin hommansa?
Kiitos hyvästä blogista! En ole aikaisemmin kirjoitellut millekään saiteille, mutta nyt voisin kertoa oman jutskani, josko se auttaisi muitakin. Sain eka flimmerin 29.7.2011 portaita rakentaessani. Hellepäivä ja vähän juoneena. Sydän jumputtaa ja syke 180. Iski kauhee paniikki ja tuskanhiki, että tässäkö sitä lähetään pitemmälle matkalle. Sairaalaan tiputukseen ja sähköllä rytmi sinukseen. Siitä päivästä noin kolmen viikon välein tuli paikallisen tk:n henkilökunta tutuksi, että kylillä moikkaavat kun vastaan tulevat. Tasan vuosi eka flimmeristä elämä oli yhtä painajaista, pelkoa. Paino tippui 10kg. Ei uskaltanut syödä, kun pelkäsi lisäreitä. Tällä hetkellä kaksi ablaatiota läpikäyneenä elämä on parantunut huomattavasti. Viimeisimmän ablaation jälkeen on ollut neljä lyhyttä flimmeriä, jotka olen huomannut johtuvan nestevajeesta ja jos illalla on syönyt leipää. Kesto max 5 tuntia ja kääntynyt nukkuessa itsekseen. Monikin puhuu, että johtuu paniikkihäiriöstä, stressistä, alkoholista, valvomisesta yms. Itselläni mahdollisesti sukurasitteesta höystettynä pienellä stressillä. Sydämen rytmihäiriöt on kuulemma nykyajan kansantauti. Tsemppiä kaikille!
T.miksu
Hei Miksu, ja mukavaa kun löysit tiesi tänne ja kerroit oman kohtalosi. Kohtaloksi tätä tilannetta voidaan sanoa, miksi juuri tietyille ihmisille näitä ongelmia tulee ja miksi toisille taas ei, vaikka kuinka eläisi mallikkaasti? Hieno asia, että nuo ablaatiot ovat sinun kohdallasi auttaneet ja sitten kun oppii tuntemaan omaa kehoaan ja osaa välttää tiettyjä provosoivia tekijöitä, niin se auttaa monta kertaa.
Mietin tuota leipäasiaa, miten olet tullut siihen tulokseen, että juuri se leipä aiheuttaisi niitä rytmihäiriöitä? Sen tiedän jo itsestäni, että edes normaalikokoisia ruoka-annoksia en pysty syömään vaan ihan pieneltä leipälautaselta kerrallaan. Eli tulee huono olo jos syö enemmän, mutta sitten vastaavasti huomaa, että tulee syötyä useammin.
Alkoholi on tosiaan huono yhdistelmä tämän vaivan kanssa, itse en ainakaan uskalla ottaa vaikka joskus mieli tekisin ehkä lasillista. Mutta joskushan sanotaan, että lasi punaviiniä tms. tekisi hyvää sydämelle?
Lähetä kommentti