Translate

maanantai 6. toukokuuta 2013

Silloin kun mikään ei auta

Olen tässä miettinyt taas syntyjä syviä ja sitä, että ilmeisesti tulen elämään loppuelämäni näiden rytmihäiriöiden kanssa ja ennenkaikkea sen pelon kanssa.
Valitettavasti kukaan eikä mikään ole sitä pelkoa saanut pois...ainakaan vielä.
Se pelko on lähinnä kuolemanpelkoa, pelkoa siitä ettei pysty kontroilloimaan itseään siten kuten haluaisi. Kuten blogin otsikkokin sanoo, että sydäntä ei voi käskeä. Ei fyysisesti eikä tunnepuolellakaan. Se tekee mikä sitä huvittaa ja sydän valitsee sen mikä tuntuu oikealta (tämä siis tunnepuolella).
Tämä on vaan se tosiasia, koska mitkään ablaatiot eivät auta, rytmihäiriölääke täytyi nyt lopettaa, niin mitä on jäljellä. Psyykelääkkeitä tarjoillaan ja keskusteluja psykologin kanssa, sekö on loppuelämäni tarkoitus.
Ikävä kyllä se elämänilo on minusta kadonnut mikä minussa oli vielä 4,5 vuotta sitten. Jotkut sanovat että olen muuttunut, niin olenkin. Mutta luulenpa, että niistä sanojista kukaan ei ymmärrä missä helvetissä elän joka ikinen päivä. Joka ikinen aamu kun herään, alkavat häiriöt ja ajatukset ovat siinä yhdessä ja samassa. Illalla viimeisenä, sama juttu.Siitä pitäisi sitten iloita ja olla aurinkoinen?
Ehkä tämän päivän teksti on liian pessimististä, mutta sallittakoon se joskus meille.
Yritetään nostaa häntä pystyyn!




6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Juu vähän samanlaisia ajatuksia täälläkin myös :( aamulla minullakin alkaa heti pompsuttelu niin voimakkaana että oikein silmissä välähtää.Kyllä se monesti masentaa kun ajattelee että tätäkö tämä nyt sitten tulee olemaan loppuelämän ajan, pelkoa sydämen rytmeistä aamusta iltaan.itse kokeilin mielialalääkettä vaivoihini, mutta lisäsi omalla kohdallani pahasti ahdistusta. nyt yritetään mennä beetesalpaajalla ja miedolla rauhoittavalla eteenpäin, jos se ajan mitaan tästä helpottaisi ja voisi nauttia vaikkapa kauniista kevät ja kesäpäivistä :) nim:lisälyönti

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän huonoina aikoina tulee mietittyä tätä vähän ehkä liikaakin. Minullekin lääkäri sanoi, että tulen elämään loppuelämäni näiden kanssa. Lääkkeillä voi helpottaa oloa, mutta aina kun on jotain muuta suurta rasitusta kehossa (esim. infektio) tai henkiset paineet , ne voivat laukaista tilanteen pahemmaksi. Varsinkin herkillä ihmisillä autonominen hermosto menee sekaisin herkästi( tulee ylivilkkaaksi) ja se lisää rymihäiriöitä entisestään. Pelko ja ahdistus niistä alkaa helposti ruokkia tilannetta. Siinä mielessä peloista ja huolista puhuminen voi olla todella terapeuttista ja vertaistuella on suurta merkitystä.

Siinä mielessä psykologin kanssa juttelusta voisi olla oikeasti apua. Hyvä kun tuot noita tunteita esille. Mutta onko niin, että meidän suomalaisten on niin kovin vaikea puhua näistä ns. negatiivisista tunteista? Itse en lapsena oppinut puhumaan tunteista, opin vain piilottamaan pelkoni jonnekin sieluni syvyyksiin ja selviämään ja suorittamaan. Ja meni niin kauan ennenkuin edes tunnistin tätä mallia elämässäni. Ei ihme, että kun ei itse kuuntele itseään, että keho alkaa reagoida...

Nyt olen opetellut puhumaan tunteistani ja peloistani ja kun niitä voi kohdata ja käsitellä, niin ne alkavat pienentyä ja menettää otettaan...

Ja ongelmien ytimeen tunnetasolla pääsee jos uskaltaa olla itselleen rehellinen...

Toivon sydämestäni, että sinullekin joku helpotus löytyy, ei varmaan "kaikkia kiviä ole vielä käännetty" hoidon suhteenkaan. Mutta sillä välin, pidä hyvää huolta itsestäsi ja ota käyttöön kaikki voimavarasi. Tee asioita, jotka voimaannuttavat sinua tai tuovat iloa.



Ann'S kirjoitti...

Hyvin samantyyppinen tilanne meillä. Toivoa tosiaan ei saisi menettää, jospa se siitä tosiaan ihme tapahtuisi ja pääsisi nauttimaan kesän tulosta kirjaimellisesti.
Se on vaan niin että kun se oikein jysähtää, niin siinä hetkessä ajatukset ovat siinä yhdessä, eli sydämessä. Meidän on vain jaksettava pyristellä eteenpäin, ei kai se muu auta :)

Ann'S kirjoitti...

Kiitos paljon toivotuksistasi, toivon että apua tosiaan löytyisi vielä joskus.. en toivo paljoa, vain pienen rauhan sydämeeni.
Psykologi tuumasi minulle eilen; "että rankaisenko itseäni jostain kun en jaksa pitää enää huolta itsestäni"? Se oli aika pysäyttävä kysymys. Sanoin, että en osaa sanoa edes vastausta siihen. Tiedän, että olen laiminlyönyt itseäni, en lenkkeile ja hoida kuntoani ja diabetesta kuten pitäisi. En jaksa laittautua ja näyttää vähän "ihmisille"... Mutta kai minulla saa olla joskus lupa olla vähän niin ja näin ? Mutta toisaalta kuka se huolta minusta pitää, jos en minä itse? Kunpa saisin jostain sitä adrealiinia joka pistäisi vähän vauhtia.. vai minkä ruiskeen tässä tarvitsisi?

Anonyymi kirjoitti...

Joo on hyvä miettiä kysymyksiä vähän syvemmin. Voi kuitenkin olla pikemminkin niin että et vain jaksa pitää huolta itsestäsi, niinkuin ennen terveenä? Jos ihminen on sairas ja vielä masentunut...masennuskaan ei päättämällä häviä, mutta masennuksesta voi toipua :). ehkä silloin kun on väsynyt ja masentunut voi yrittää pitää huolta itsestä pienin askelin...minulla on joskus jo tukanpesu rankkaa, kun siinä joutuu pitämään käsiä koholla ja sekin pahimpina aikoina laukaisee rytmihäiriöt. Nyt on hyvä mieli, kun leikkasin tukkaa noin 10-15 cm ja sen pesu on niin paljon helpompaa. Se että jaksaa pestä hiuksensa jo tuo paljon hyvää mieltä...joskus pienet asiat ovat niitä suuria...ei ehkä kannata aloittaa yhtä-äkkiä lenkkeillä jos ei ole jaksanut, vaan voisi aloittaa vaikka pienillä kävelyillä. Jollakin, josta voisi tehdä tavan. Jollakin jossa kynnys ei ole liian korkea...ja todellakin, sulla on lupa levätä jos olet sen tarpeessa. Anna itsellesi lupa lepoon ja virkistykseen ja siihen, että et nyt voi saada aikaan tai suorittaa samalla tavalla kuin silloin terveenä. Ei se ole sinun arvosi mitta mitä teet, vaan kuka olet!!! Voimia ja sitä rauhaa sydämeen toivotellen...

Ann'S kirjoitti...

Kiitos, arvokkaista neuvoista :)